Läsnäolon ja systeemisyyden terapia (LST): Ei pelkkä terapiamenetelmä vaan ihmisyyden harjoitus

Ajan kipu: irrallisuus, ahdistus ja merkityksettömyys

Elämme aikaa, jossa monet kokevat irrallisuutta, uupumusta ja merkityksettömyyttä. Ahdistus ja masennus vaivaavat yhä useampia. Myös yhteiskunnalliset jännitteet ja talouden tilanne luovat turvattomuutta. Jotkut haikailevat takaisin menneisyyteen, joka näyttäytyy vakaampana ja selkeämpänä, ja jotkut ovat menettäneet toivonsa paremmasta tulevaisuudesta. Vastakkainasettelu syvenee ja muurit ihmisryhmien välillä kasvavat. Disinformaation avulla yritetään vaikuttaa mielipiteisiin ja murtaa demokratian toimintaedellytykset – kun kaikki saadaan epäilemään kaikkea, ei yhteistyö ole enää mahdollista.

Mitä ihmisyys on?

Ihmisyyden ytimessä on rakkaus. Rakkaus tuo merkitystä ja täyttymystä elämään. Mitä me olisimme ilman rakkautta? Mitä me olisimme ilman välittämistä, myötätuntoa ja hyvän tahtomista?

Eikö inhimillisyys juuri tarkoitakin kykyä välittää, pitää huolta ja kokea myötätuntoa?

Sen vastakohta on epäinhimillisyys, mikä tarkoittaa korvien sulkemista muiden tunteille ja tarpeille, vain oman edun tavoittelemista, vaikka se aiheuttaisi muille kärsimystä – siis julmuutta, kovuutta ja kylmyyttä.

Kyky kokea rakkautta ja myötätuntoa ovat juuri sitä, mikä erottaa ihmiset koneista, ja jopa voi nostaa ihmisen erityiseksi lajiksi muiden eläinten joukossa: vain ihminen voi potentiaalisesti välittää ja pitää huolta koko luomakunnasta.

Aikamme ahdistus, merkityksettömyys ja toivottomuus ovat todennäköisesti hinta siitä, että emme kykene tähän potentiaaliin. Kylmä julma maailma ei tuo toivoa.

Perustarpeiltamme me ihmiset olemme kuitenkin kovin yksinkertaisia. Kun nämä tietyt perustarpeet eivät täyty, me olemme eksyksissä. Me etsimme jotain, mitä emme mistään löydä.

Mitä etsimme?

Se, mitä etsimme, on rakkaus ja välittäminen, sillä kun sen löydämme, vapaudumme yksinäisyydestä, merkityksettömyydestä ja ahdistuksesta. Merkityksettömyys on nimittäin yhteydettömyyttä, se on paikattomuutta – emme tunnista mikä paikkamme on tässä elämässä. Elämällämme ei ole merkitystä, jos emme ole kiinnittyneitä mihinkään – jos vain kellumme ja yritämme selvitä, niin ainoastaan selviämisellä on jotain arvoa, ja lopulta silläkin vähän. Me kaipaamme yhteyttä.

Kun välitämme, kun koemme myötätuntoa, kun rakastamme, silloin olemme yhteydessä, ja meidät täyttää lämpö ja elämänilo. Syvä ilo ja onni eivät synny ulkoisista asioista, vaan kyvystä rakastaa.

Ei kuitenkaan ole ihme, että kyky rakastaa, välittää ja kokea myötätuntoa ovat meiltä hukassa. Vuosikymmenien aikana tekemäni työskentely perhekonstellaation parissa on tehnyt näkyväksi sen, miten ihmiset, sukupolvi toisensa jälkeen, ovat jääneet yksin, miten heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, miten on tehty väkivaltaa, ja miten he ovat menettäneet rakkaitaan. Näiden kokemusten ja niihin liittyvien musertavien tunteiden takia ei ole riittänyt kykyä olla läsnä läheisilleen, ja lapset ovat jääneet yksin vanhempien yrittäessä selvitä. He kaikki ovat vain yrittäneet selvitä.

On syntynyt jotain uutta

Työskentelyni perhekonstellaation, mindfulnessin ja tunteiden parissa on, hieman yllättäen, kuin vaivihkaa ja itsestään, synnyttänyt jotain aivan uutta. Nämä eri viitekehykset ovat työskentelyssäni kietoutuneet yhteen, sillä olen huomannut, että kaikki ne itse asiassa työstävät samaa asiaa: turvan löytämistä.

Turva tarkoittaa yhteyttä. Se tarkoittaa rakkautta. Se syntyy välittämisestä.

Vain tämä vapauttaa meidät irrallisuuden vankilasta ja tuo elämäämme merkitystä.

Tämän oivaltaminen on tuonut työskentelyyni uudenlaista selkeyttä. Ihmisten monenlaiset ongelmat ja haasteet kiteytyvät lopulta saman ytimen äärelle. Vastaus heidän avunhuutoonsa on rakkaus.

Läsnäolon ja systeemisyyden terapiassa (LST) vapautamme kykyämme rakastaa, olla yhteydessä.

Yksinjäämisten ketjuuntuminen

Rakkaudessa me voimme olla keskeneräisiä, rajallisia ja inhimillisiä. Inhimillisyyteen kuuluu monenlaiset tunteet – vaaran edessä pelkoa ja epävarmuutta, tarpeidemme täyttyessä iloa. Tunteita on monessa kerroksessa, ja usein tunnistamme vain ne päällimmäiset, koska emme lapsuudessamme kokeneet turvallista yhteyttä vanhempaamme vaikeiden tunteiden hetkillä, jolloin opimme väistämään näitä tunteita ja piilottamaan ne. Tulkitsimme alitajuisesti, että kelpaamme vain, kun ”kaikki on hyvin”, ja siksi piilotimme sellaisia puolia itsestämme, joiden koimme olevan ”huonoja”. Ensin muilta ja lopulta itseltämmekin. Emme tunnista päällimmäisten tunteiden alla olevia syvempiä tunteita ja tarpeita.

Näin kadotamme yhteyden itseemme, kun ensin kadotimme yhteyden turvalliseen ihmiseen.

LST:n perhekonstellaatiossa työstämme juuri tätä. Yhteydet ovat katkenneet, tai ne ovat hyvin kipeitä, ja koska meillä ei ole ollut keinoja kohdata ja työstää näitä, olemme paenneet – jopa sukupolvien ajan. Esimerkiksi lapsi on menettänyt nuorena vanhempansa, ja suru on ollut musertava eikä sille ole ollut tilaa. On pitänyt vain selvitä, ja sitten on tullut omia lapsia.

Lapsi, joka menettää vanhempansa, etsii häntä. Lapsessa vaikuttava biologinen kiinnittymisen mekanismi etsii häntä, josta hän vaistomaisesti hakee turvaa. Etsiminen ei lakkaa silloinkaan, kun lapsi kasvaa aikuiseksi.

Sen seurauksena hän ei kykene olemaan läsnä omille lapsilleen, ja toisaalta lapsi aistii vanhemman yksinäisyyden, tuskan ja surun – ja alkaa kantaa myös näitä tunteita oman yksinjäämisensä lisäksi.

Lapsi tarvitsee vanhemman rakkaudellista läsnäoloa

Kiintymyssuhdeteoria (Bolwlby, 1969; Ainsworth et al., 1978) on ollut merkittävä käännekohta psykologisen ymmärryksen kehittymisessä. Se selittää, miten emotionaalinen yksinjääminen varhaisissa suhteissa johtaa lapsen automaattisiin suojautumisreaktioihin ja muovaa hänen mentaalista rakennettaan siten, ettei hän aikuisenakaan kykene luottamaan muihin, itseensä ja elämään. Hän on varautunut, ei kykene läheisyyteen tai jopa edes ylipäätään ihmissuhteisiin. Emotionaalinen yksinjääminen vaikeuttaa myös tunnesäätelyn kyvyn kehittymistä, minkä seurauksena ihminen ei kykene omia tunteitaan kohtaamaan ja käsittelemään. Sen sijaan hän pelkää tunteitaan.

Lapsi tarvitsee vanhempaansa vaikeiden tunteiden kokemisen hetkellä, ja vanhemman turvallinen läsnäolo auttaa lasta kohtaamaan ja käsittelemään nämä vaikeat tunteet. Niitä ei tarvitse silloin piilottaa, ja näin lapsen tunnesäätelyn kyky kehittyy. Sen myötä kehittyy myös mentalisaatiokyky, eli kyky tunnistaa muiden tunteita ja tarpeita silloinkin, kun ne ovat erilaisia kuin itsellä on. Toisin sanoen hän kykenee myötätuntoon.

Ihmiskunnan haaste on, että tätä kykyä on kehittynyt harmillisen vähän.

Se maksaa meille henkilökohtaisena kärsimyksenä, mutta myös yhteiskunnallisina jännitteinä, väkivaltana ja ekosysteemin pahoinvointina. Emme kykene tunnistamaan tekojamme ja niiden seurauksia.

Painajaisesta potentiaalimme toteutumiseen

Viisastuminen, eli ihmisen potentiaalin toteutuminen, on mahdollista vain, kun kohtaamme sisäisen yksinjäämisen kokemuksen. Tämän kohtaamattomuus jättää meidät epäluuloisiksi, varautuneiksi ja irrallisiksi. Traagillisesti yksinjääminen synnyttää yksinjäämistä, koska meillä ei ole kykyä luoda läheistä yhteyttä toiseen ja toisiin.

Yhteydettömyys irrottaa meidät myös vieläkin suuremmasta kokonaisuudesta. Emme tunnista tasaveroisuuttamme muiden kanssa, ja että muutkin ihmiset etsivät samaa kuin me. Emme kykene näkemään heitä, koska emme näe itseämmekään. Emme haluaisi vahingoittaa heitä, joita rakastamme, ja kuitenkin teemme niin. Kun emme tunnista yhteyttämme muuhun kokonaisuuteen, kärsimme irrallisuudesta ja merkityksettömyydestä – ja itse asiassa kiellämme todellisuuden: me olemme tosiasiassa erottamaton osa elävästä kokonaisuudesta, ja elämämme ei ole meidän omaa luomustamme, vaan olemme elämän kudosta.

Toisin sanoen elämme painajaisunessa. Se ei ole yhteyttä todellisuuteen.

Rakkausomatunto selittää systeemisen rakenteemme

Yhtä merkittävä kuin kiintymyssuhdeteoria, on perhekonstellaation kautta syntynyt ymmärrys evolutionäärisestä rakkaudesta, jota kutsun rakkausomaksitunnoksi. Se laajentaa ymmärrystämme siten, että sen lisäksi, mistä lapsi jäi paitsi lapsuudessaan, hänessä vaikuttaa aktiivinen rakkaus, joka kiinnittää häntä alitajuisesti perheensä jäseniin. Tämä evolutionäärinen rakkaus pyrkii saamaan ihmiset pitämään huolta toisistaan, jopa lapset vanhemmistaan. Lapsi siis rakastaa vanhempiaan ja sisaruksiaan, ja kärsii, jos hekin kärsivät.

Tämä systeeminen omatunto luo ihmisten välille näkymättömiä sidoksia, ja saa esimerkiksi lapsenlapsen kokemaan alitajuista samuutta isovanhempansa kanssa. Hän voi myös kantaa sisimmässään isoisoisän sotakokemuksista syntynyttä ahdistusta, tai äidinäidin sisaren kuolemaan liittyvää surua. Näille ahdistuksille ja suruille ei usein löydy selitystä omasta elämästä, mutta konstellaatiossa voimme nähdä, miten perheessä koetut menetykset ja vaikeat tunteet elävätkin edelleen nykyhetken ihmisissä.

Konstellaatio tuo silmiemme eteen myös erittäin mielenkiintoisen havainnon: me liitymme myös niihin, joita pidimme vihollisinamme. Viha ja katkeruus ovatkin suojatunteita, joiden alla on kaipuu yhteyteen ja rakkauteen. Vasta kun pääsemme rakkauteen, olomme helpottuu.

Ihmiset ovat alitajuisesti sidoksissa toisiinsa, ja rakkausomatunto näyttäisi vaikuttavan elämäämme, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Esimerkiksi natsisaksan keskitysleiriltä selvinneen isoisovanhemman kokemukset on seuraavissa sukupolvissa koettu vihana saksalaisia sotilaita kohtaan – ja sitten näiden sidosten kohtaamisen kautta sieltä löytyykin myös rakkaus, suorastaan käsittämätön rakkaus. Syvä ymmärrys siitä, että ne, jotka tekivät väärin, eivät tosiasiassa tajunneet mitä tekivät. He elivät painajaisunessa ja taistelivat mielensä luomaa demonia vastaan, ja sen seurauksena monet kärsivät.

Se ei ollut sitä, mitä he sydämissään oikeasti halusivat. Alamme ymmärtää, miten toisia vastaan tekemämme teot painavat omaatuntoamme. Toisinaan sitä syyllisyyden määrää on mahdotonta kestää.

Syvempi yhteys toisiimme

Ihminen siis etsii rakkautta, välittämistä ja myötätuntoa. Voisi jopa sanoa: armoa. Vain se tuo vapautuksen hänen sydämeensä.

Rakkausomantunnon ymmärtäminen on merkittävä kehitysaskel. Pelkästään hermostollinen turvan tuominen ei riitä, jos emme voi vapauttaa omaatuntoa, joka ei ole vain henkilökohtainen, vaan se on myös systeeminen, eli jaettu ja yhteinen.

Läsnäolon ja systeemisyyden terapia kehittää kykyämme olla yhteydessä itseemme ja eheyttää kiintymyssuhteeseen liittyviä haavoja – ja näin meissä kasvaa kyky läheisyyteen muiden kanssa. Perhekonstellaatio eheyttää alitajuisessa taustassamme vaikuttavaa metarakennetta eli perheessämme kulkevia dynamiikoita ja malleja, jotka liittyvät yksinjäämiseen, ja joita projisoimme läheisiimme. Tunnekeskeinen ote auttaa meitä kokemaan turvaa toisen kanssa, ja voimme, vihdoinkin, kohdata syvät vaikeat tunteemme. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen syventää kykyämme olla myötätuntoisesti läsnä itsellemme ja toisille – ja sen myötä meille avautuu yhä syvempää ymmärrystä itsestämme.

Me alamme tunnistaa miten olemme yhteyksissä toisiimme. Alamme ymmärtää systeemisiä rakenteita, joihin kuulumme. Tunnistamme, ettemme olekaan irrallisia, ja meissä vahvistuu kokemus, että olemme tervetulleita, meille on paikka – niin kuin on kaikille muillekin.

Tämä vapauttaa meissä myötätuntoa, hyvän tahtomista ja kasvattaa viisauttamme.

Läsnäolon ja systeemisyyden terapia rakentaa rakkaudellista läsnäoloa. Tässä läsnäolossa koemme yhteyttä, mikä parantaa myös heitä, joihin olemme liittyneitä.

---

LST syntyi osana Läsnäolon ja systeemisyyden lyhytterapeuttikoulutusta. Lue koulutuksesta lisää täältä: https://www.ioast.fi/l-sn-olon-ja-systeemisyyden-lyhytterapeuttikoulutus