Syyllisyys on myös rakkautta
Jani Roman 
Syyllisyys on rakkautta, vaikka emme sitä sellaiseksi koe. Se on pyrkimystä yhteyteen siellä, missä yhteys on katkennut.
Toissailtana meillä oli konstellaatioilta reilun 50 osallistujan kanssa. Teimme yhden henkilökohtaisen työskentelyn ja yhden yhteisen, jossa jokainen sai tehdä oman konstellaation samaan aikaan. Yhteisen konstellaation teemana oli syyllisyys.
Molemmat työskentelyt olivat merkityksellisiä ja uutta avaavia. Jälleen kerran tähdet siirtyivät taivaalla: jotain vapautui, ja maailma muuttui. Oli kevyempää ja iloisempaa jatkaa matkaansa.
Syyllisyys valikoitui yhteisen työskentelyn teemaksi, koska moni sitä aihetta ehdotti. Se on mielestäni hyvin ymmärrettävää, sillä syyllisyys on mukana miltei kaikissa inhimillisissä haasteissa. Puhuinkin tästä aiemmin videollani Omatunto.
Jäin konstellaatioillan jälkeen vielä miettimään syyllisyyden luonnetta.
Syyllisyys on itse asiassa rakkautta, vaikka emme sitä sellaiseksi koe. Se on pyrkimystä yhteyteen siellä, missä yhteys on katkennut.
Tämän takia syyllisyyden työstäminen yleisellä tasolla voi olla haasteellista. Emme silloin ehkä pääse kiinni siihen, mistä syyllisyys kumpuaa.
Se kumpuaa aina ihmisistä. Oikeista ihmisistä, jotka liittyvät taustaamme. Kohtaamalla nämä ihmiset syyllisyyden taustalla oleva rakkaus pääsee sinne minne se haluaa: palauttamaan yhteyden, palauttamaan selkeyden, palauttamaan jokaisen omalle paikalleen.
Meissä oleva rakkaus etsii yhteyttä niihin, jotka ovat meille rakkaita. Ja rakkaita voivat olla myös ne, joiden kanssa meihin on syntynyt haavoja. Siksi meidän on toisinaan vaikea kohdata tätä ja vapauttaa rakkauttamme. Todellinen vapaus syntyy kuitenkin aina vain rakkauden ja kiitollisuuden kautta.
Kun kohtaamme niitä ihmisiä, joiden kanssa meillä on vaikeuksia – joihin liittyen koemme syyllisyyttä – jotain tapahtuu. Pelkkä kohtaaminen on tärkeää ja muuttavaa. Jotain alkaa sulaa. Sillä se, ettemme kohtaa, ylläpitää sitä, mikä tuntuu vaikealta.
Kohtaaminen on siis rakkautta. Emme jätä enää yksin, vaan olemme läsnä.
Syyllisyys on myös rakkautta – sillä se muistuttaa meitä siitä, että meidän tulisi kohdata jotain. Se on sielumme muistutus siitä, että olemme irronneet yhteydestä. Se ei välttämättä liity vain meidän omaan elämäämme, vaan perheessämme on tapahtunut jotain vaikeaa, ja siihen liittyvä syyllisyys kulkee eteenpäin perheessä. Se kulkee eteenpäin, koska jokainen toivoisi, että voisi auttaa. Näin syyllisyytemme voikin osoittaa aiemmissa sukupolvissa tapahtuneisiin asioihin ja ihmisiin. Siksi meidän on ehkä vaikea saada siitä kiinni, koska se on tullut perintönä – mikä on oikeastaan meissä olevan rakkauden ilmentymä, sillä me haluaisimme ratkaista tuon katkenneen yhteyden, vaikka emme edes tiedä, mitä on tapahtunut.
Toisinaan, tai useinkin, tähän liittyy suuttumus, joko toista ihmistä tai itseään kohtaan. Saatamme tuntea vihaa. Silloin voi tuntua vaikealta uskoa, että se on rakkautta.
Mutta näille tunteille on syynsä. Jotain vaikeaa on tapahtunut, ja siksi koemme näin. Kun katsomme sitä, mitä on tapahtunut, ja miten se on koskettanut niin meitä kuin muitakin läheisiä, jotain tapahtuu. Tämä kohtaaminen luo yhteyden. Viha tai suuttumus kulkee lävitsemme, ja muuntuu. Tunteet ovat tulleet nähdyiksi ja koetuiksi, ja sitä ne ovat kaivannut – olemme siis yhteydessä itseemme, olemme läsnä.
Armottomuus, itseviha ja itseinho ovat myös rakkautta – ne ovat rakkautta salaiseen henkilöön, joka kärsi perheessämme. Siksi näiden kohtaaminen yleisellä tasolla voi olla haasteellista. Meidän on käännettävä katseemme niihin ihmisiin, joita tämä koskee. Silloin koemme oivaltavamme jotain. Epäselkeyteen alkaa tulla selkeyttä.
Ja silloin voimme tunnistaa, että jokainen teki parhaansa. Jokainen oli rajallinen, keskeneräinen, paitsi jäänyt. Jokainen sydämessään toivoi kykenevänsä parempaan – ja siitä tulee syyllisyys. Myös minä. Ihan jokainen.
Kun näemme tämän, meissä oleva suuttumus ja viha laantuvat. Ne muuntuvat. Tilalle nousee myötätunto. Ja sen myötä versoaa jotain uutta.
Näin rakkaus tekee työtään meissä, ja johdattaa meitä takaisin yhteyteen. Se on meille kaikkein merkityksellisintä, ja kun palaamme yhteyteen, tunnemme riemua. Katseemme kääntyy valoon, ja mekin loistamme valoa.
Menneisyyden kärsimys jää menneisyyteen. Siitä tulee myös voimavara, sillä sen kautta saimme kulkea tämän matkan ja löytää tien yhteyteen. Sen ansiosta saatoimme vasta ymmärtää mitä rakkaus on.
Rakkaus on nimittäin mahdollista vain siellä, missä on keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Siksi vain epätäydellisen – haavojen – ansiosta me voimme löytää rakkauden.
Me voimmekin katsoa silloin elämäämme, ja sanoa sille ”kyllä”. Tämä on minun elämäni – ainoa elämä, joka minulla on. Ja se on lahja, suurin lahja, jonka olen saanut.
Nyt voin sanoa sille ”kyllä”, ja ottaa sen vastaan.
Ja tästä alkaa uusi aika. Vasta nyt me olemme syntyneet.