Mikä on oikea terapiakoulukunta?
Jani Roman 
Eri koulukunnat käyvät usein taistoa keskenään, mikä on oikea ja parempi. Erityisen avointa vastakkainasettelua on laillistettujen terveydenhuollon ammattihenkilöiden ja muiden terapeuttien välillä. Epäluottamus on ymmärrettävää, ja toisinaan hyvinkin aiheellista, mutta asiassa on myös tekijöitä, joita ei ehkä ole tarkasteltu riittävästi.
Kun olin useita vuosia sitten vetämässä työpajaa työnohjaajien vuosittaisessa konferenssissa, ja aiheena oli tietenkin systeeminen konstellaatio, esitin auditoriossa teoriaosuuteni jälkeen osallistujille mahdollisuutta ehdottaa aihetta, jota konstellaatiolla katsoisimme. Koska osallistujat hieman epäröivät, ehdotin itse aiheeksi eri työnohjaajakoulukuntien välisten suhteiden tutkimista.
Tämä herätti paljon reaktioita. Niin hilpeyttä kuin suorastaan riemastusta. Aihe nosti ihmisten energiatasoa, ja keskustelu lähti liikkeelle. Emme kuitenkaan valinneet tätä aihetta, koska kuten yksi osallistujista sen muistaakseni ilmaisi, niin ”aihe olisi mitä kiinnostavin, mutta en tiedä olemmeko valmiita siihen”.
Työnohjauksen sisällähän on erilaisia koulukuntia, ja sitten on vielä terveydenhoitoalan työnohjaus vastaan organisaatiolähtöinen työnohjaus. Käytän ihan tarkoituksella sanaa ”vastaan”. Eli jännitteitä on, ja kysymyksiä, joita ei ole kohdattu. (Enkä sano, että niitä pitäisi kohdata, tämä on vain minun tulkintani, että niitä on.)
Mutta ei tämä ilmiö toteudu vain työnohjauksen kentällä, vaan se näyttäisi olevan mukana kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Ehkä konkreettisempana esimerkkinä on politiikka, jossa jokainen puolue käy veristäkin taistoa muita puolueita vastaan, vaikka ainakin nimellisesti yhteisenä tavoitteena on kansalaisten hyvinvointi.
Viime aikoina vastakkainasettelua on ollut koronan myötä tutkittua tietoa ja disinformaatiota levittävien välillä. Itsekin olen tähän keskusteluun osallistunut, sillä pidän disinformaatiota yhtenä merkittävimmistä ihmiskunnan haasteista, koska sillä on kauaskantoiset vaikutukset niin epidemian torjumisessa kuin ilmastonmuutoksen kohtaamisessa.
Laillistetut vastaan puoskarit
Entä sitten terapiamaailmassa? Sekin jakaantuu isolla jakoviivalla kahtia jo psykoterapian ja muun terapian välillä. Laillistetut terveydenhuollon ammattihenkilöt vastaan puoskarit, jos asian ilmaisee näin kärjistetysti. Ja molemmilla puolilla, ainakin nimellisesti, tavoitteena on ihmisten hyvinvointi.
Itsekin sain osakseni epäilyjä, kun ilmoitin uudesta alkavasta perhekonstellaatioterapeuttikoulutuksesta Facebookissa, jolloin muutama kirjoitti epäilyksistään minua kohtaan kouluttajana, koska en ole laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö. Tulkitsin, että kirjoittajat itse olivat sellaisia.
Tämä oli minulle uusi tilanne, koska tähän saakka en avoimesti ole kohdannut koulutustaustaani koskevia epäilyksiä, ja olenhan kouluttanut psykoterapeutteja, psykologeja, lääkäreitä, työnohjaajia ja muita terapeutteja. Usein näissä tilanteissa olen ollut kutsuttuna kouluttajana, tai sitten osallistujat ovat nimenomaan hakeutuneet koulutuksiini tai työnohjaukseeni.
Toisaalta perhekonstellaatio on suhteellisen uusi ja tuntematon terapiamuoto, jota olin tuomassa Suomeen 2000-luvun alussa, ja joka ei ole hyväksytty psykoterapian muoto, eikä siitä ole tähän saakka ollut organisoitua koulutusta Suomessa.
Facebookissa kommentoineet eivät tunteneet minua tai taustaani, ja se tietenkin selittää heidän reaktiotaan. Jaan myös heidän huolensa siitä, että ihmiset saisivat hyvää ja vastuullista terapiaa, ja sehän on ”laillistetun terveydenhuollon ammattihenkilö” -konseptin takana. Ja toki otan myös todennäköisenä, että heidän huomionsa osuvat ihan oikeaan, eli rajallisuuteeni ja puutteisiini terapiakentällä. Olen varmasti sokea sellaisille asioille, joilla on merkitystä kyvylleni kouluttaa tulevia terapeutteja.
Nämä kirjoitukset saivat minussa kuitenkin aikaiseksi pohdinnan, jonka koen tärkeänä ja hedelmällisenä, ja koskevan laajemminkin toimintaamme niin terapiassa kuin muutenkin ihmisyhteisöissä.
Mitä on psykoterapia ja terapia?
Otetaanpa ensimmäiseksi perusasiat hallintaan. Psykoterapiaa saa antaa vain psykoterapeutti, ja psykoterapeutin nimikkeen myöntää Valvira. Valvira valvoo myös muita laillistettuja terveydenhuollon ammattihenkilöitä (kuten fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne.).
Wikipediassa määritetään näin, ketkä voivat antaa psykoterapiaa: ”Psykoterapiassa auttava henkilö voi olla psykoterapeutti, tai esimerkiksi psykologi, psykiatri tai psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on perehtynyt psykoterapeuttisiin työmenetelmiin, vaikkei olisikaan hankkinut psykoterapeutin ammattinimikettä.”
Terapia tai terapeutti taas eivät ole suojattuja nimikkeitä, joten kuka tahansa voi olla terapeutti ja tehdä terapiaa. Tätä Valvira ei valvo, vaan vain jos joku erheellisesti käyttää nimikettä, johon hänellä ei ole oikeutta. Sen sijaan Tukes valvoo yleisesti tuotteiden ja palveluiden turvallisuutta ja vastuullisuutta. Ja kuten näimme, niin myös jotkut laillistetut terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat ottaneet tehtäväkseen valvoa tarjolla olevia palveluita, tietenkin ajatellen ihmisten saaman terapian turvallisuutta. Tosin tässä heillä saattaa olla virheellinen käsitys, että kaikki terapia kuuluisi Valviralle, tai että terapia sanaa ei saisi käyttää tai terapiaa ei saisi tehdä, jos ei ole Valviran hyväksymä laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö.
Puoskarilaki on yksi ratkaisu tähän tilanteeseen, joka herättää huolta nimenomaan laillistettujen terveydenhuollon ammattihenkilöiden keskuudessa. Minunkin mielestäni puoskarilaki on tervetullut, jotta haavoittavassa asemassa olevat eivät olisi ensisijaisesti uskomushoitojen varassa. Uskomushoito on kiistelty termi, joka mielestäni on sillä tavalla totuudenmukainen, että se, mitä ei ole tutkittu, on uskomusten varassa. Tosin tämä tilanne on myös monen psykoterapiasuuntauksen kanssa, sillä on haasteellista toteuttaa tieteellisesti päteviä tutkimuksia psykoterapioista, jolloin tieteellinen näyttö terapian tehosta summataankin useimmiten enintään kohtalaiseksi, ja metatasolla tarkasteltaessa om nähty, että näyttö on ristiriitaista. Kuitenkin traumatutkimukset, erityisesti aivokuvantamisen myötä, ovat viime vuosina lisänneet paljon ymmärrystämme terapioista ja niiden vaikuttavuudesta.
Jaan kuitenkin huolen siitä, että ihmiset saisivat vastuullista terapiaa. Sehän on syynä, miksi aloitan perhekonstellaatioterapeuttikoulutuksen.
Eri koulukuntien välinen dialogi
Psykoterapiaa on useita eri suuntauksia: Kognitiivinen psykoterapia, Kognitiivinen käyttäytymisterapia, Integratiivinen psykoterapia, Psykodynaaminen psykoterapia, Kognitiivis-analyyttinen psykoterapia (KAT), Ratkaisukeskeinen psykoterapia, Perhepsykoterapia, Ryhmäpsykoterapia ja Hahmoterapia eli Gestalt-terapia.
Nämä eri suuntaukset eivät toimi saman katon alla, vaan jokainen koulukunta kärjistetysti sanottuna elää omaa elämäänsä. Toki on paljon yhteistä, esimerkiksi peruspsykologinen ymmärrys, mutta jokaisella koulukunnalla on myös oma teoreettinen viitekehyksensä, omat tavoitteensa ja omat käsityksensä ihmisestä ja terapiasta.
Riitta Hyrck, pitkän linja psykoanalyytikko ja psykoterapian ja psykoanalyysin kouluttaja, kiinnitti huomiotamme eri koulukuntien välisiin suhteisiin Psykoterapia-lehdessä (2018), 37(4). Hän kirjoitti, että eri koulukunnat eivät ole kyenneet käymään keskustelua esimerkiksi psykoanalyysin teoriasta: ”Tämä tosiasia on hyväksytty hiljaisesti vaieten. Mikäli keskustelu on virinnyt, aiheena on ollut usein oman näkökannan todistelu ”ainoaksi oikeaksi”.”
Hän pohtii tätä haastetta erityisesti Sedlakin (2016) artikkelin pohjalta, ja toteaa, että aiheesta on kirjoitettu yllättävän vähän.
Piiloon jääneiden narsisten piirteiden vaikutukset
Ensimmäiseksi Hyrck pohtii artikkelissaan psykoterapeutin narsismin piirteitä, ja miten ne helposti jäävät huomaamatta psykoterapiakoulutushoidoissa, koska narsismin luonteeseen kuuluu sen peittäminen.
”Narsistisen henkilön ankara tai suorastaan julma yliminä ei hyväksy häntä epätäydellisenä ja tämän tähden hän yrittää kätkeä joitain persoonallisuudenpuoliaan. Hänen sisäinen maailmansa toimii mustavalkoisesti halkomalla ilmiöt joko pahoiksi tai hyviksi. Samoin hän torjuu itseen sopimattomat puolensa, projisoi tai introjisoi erilaisia tunteita tai kieltää niiden olemassaolon. Hän saattaa suojautua tutkimalla itseään pelkästään älyllisesti ja sivuuttaa kokemuksiin liittyvät kipua tuottavat tunteensa. On myös mahdollista, että hän keskittyy aistimaan niin vahvasti muiden tunteita, ettei hän ole sen tähden oppinut tuntemaan itseään. Narsistisia piirteitä voi näin ollen olla vaikeaa tavoittaa koulutushoidoissa.” (Hyrck 2018, 345–346).
Hän jatkaa:
”[Pyskoterapia]Opiskelija voi vahvistaa itsetuntoaan myös idealisoimalla tulevaa ammattiaan ja hän asettuu valmistuttuaan muiden yläpuolelle luullen tietävänsä ihmisyyteen liittyvistä kysymyksistä jo kaiken. Hän on ”suorittanut” koulutushoitonsa, koska se on kuulunut osana opintoihin. Hän ei ole uskaltanut tutkia rehellisesti elämänhistoriaansa ja haavoittuneisuuttaan. On myös mahdollista, että hän on halunnut esittää hoidossa ollessaan ”täydellistä”, oivaltavaa psykoterapeuttia, joka hallitsee mielensä ja osaa analysoida ongelmansa. Ellei hänen yliminänsä ole inhimillistynyt, hän ei tavoita torjunnan taakse jääviä persoonallisuutensa puolia.”
Hyrck pohtii myös psykoterapeutin yliminän vaikutusta terapian lopputulokseen, ja viittaa Pirjo Lehtivuoren väitöskirjatutkimukseen (Lehtivuoren toisena vastaväittäjänä oli sama kuin minulla eli psykiatri Jaakko Seikkula), jonka mukaan psykoterapialla voi olla negatiivisia vaikutuksia potilaaseen, jos psykoterapeutilla itsellään oli negatiivisia sisäistyksiä.
Psykoterapian narsististen piirteiden piiloonjääminen, mikä liittyy yliminän ankaruuteen, ja psykoterapeutin epävarmuuteen, näkyy myös Hyrckin ja Polandin mukaan koulukuntien välisissä suhteissa. Hyrck kirjoittaa näin:
”Warren S. Poland (2009, 249) on kirjoittanut psykoterapeuttien vaikeudesta omaksua uusia näkökulmia muilta psykoanalyyttisilta koulukunnilta. Hänen mielestään kyseinen vaikeus liittyy patologiseen narsismiin ja ankaraan superegoon. Narsistinen psykoterapeutti pitää itseään kaikentietävänä eikä usko, että muunlaisilla ajattelutavoilla olisi hänelle mitään annettavaa. Hän on pohjimmiltaan kuitenkin epävarma ja yrittää lujittaa näkökantojaan suhtautumalla jyrkän vähättelevästi eri tavalla ajatteleviin. Polandin mielestä kyseinen dynamiikka on vallalla kaikissa psykoanalyyttisissa yhteisöissä.”
Epäluuloa, kyräilyä ja ivallisuutta
Kun palaamme kirjoitukseni alussa esittämiini havaintoihin, niin on oletettavissa, että kyse ei ole vain psykoanalyyttisistä yhteisöistä, vaan laajemmin terapiakentästä ja itse asiassa kaikista inhimillisistä yhteisöistä. Yhteisöt idealisoivat omia oivalluksiaan ja yhteisöään, ja kokevat epäluuloa muita kohtaan. Tunnistan itsessäni nämä samat ilmiöt, ja olenkin niitä nostanut esiin perhekonstellaatiokentässä ja tutkinut niitä avoimesti.
Hyrck jatkaa pohdintaansa:
”Psykoterapeuteilla olisi kuitenkin kaikki mahdollisuudet yhteistä kiinnostusta herättävien kysymysten jakamiseen. Foorumeina voisivat olla vaikka kansainväliset kongressit, joihin heillä on tapana kokoontua keskustelemaan kokemuksistaan ja julkaistuista artikkeleista. Polandilla (2009,249) on näistä tilaisuuksista omakohtaista kokemusta ja siksi hän epäilee vilpittömän keskustelun mahdollisuutta. Hän kysyy: Ovatko psykoterapeutit avoimia toisiaan kohtaan ja valmiita kuuntelemaan, puhumaan ja oppimaan toisiltaan. He voivat kokoontua samaan tilaan, mutta se ei vielä takaa yhteyden löytymistä. Jos heidän itsetuntonsa on epävakaa, heidän on vaikeaa kuunnella eri tavalla ajattelevaa kollegaa. He eivät luovu omaksumistaan näkökulmista, koska pelkäävät kaikkea uutta sekä kilpailua kollegoiden tai koulukuntien välillä.”
”Poland (2009, 250) kehottaa meitä kuitenkin pysähtymään ja tutkimaan itseämme vilpittömästi. Hänen mielestään joudumme tällöin myöntämään, ettemme kunnioita kollegoitamme, vaan suhtaudumme heihin ivaillen.”
Tämä ivallisuus näkyy tietenkin räikeimmin laillistettujen terveydenhuollon ammattihenkilöiden suhteessa ns. puoskareihin. Ivallisuus on jopa legitimoitua monesta suunnasta. Esimerkiksi koska on ollut näkyvää ja räikeääkin tieteellisen tutkimuksen kiistämisestä, vaikkapa koronakriisin yhteydessä, niin tutkimukseen luottavien puolelta vastareaktio on ollut myös vahva, ja ivallisuuteen tulee, ainakin tiedostamatta, tuki taustayhteisöltä. Kaikki tämä voi vaikuttaa siihen, että ennakkoasenteet ovat niin vahvat, että psykoterapeutit ja laillistetut terveydenhuollon ammattihenkilöt menettävät jopa täysin kykynsä olla läsnä keskustelussa, joka ei toteudu heidän ihanteidensa kautta – siis varsinkin, kun vastassa koetaan olevan ”puoskareita”.
Psykodraama esimerkkinä
Koen ymmärtäväni tätä asennetta hyvin omien koulutusteni kautta. Olen pitkän linjan psykodraamalainen, ja opiskeluni osui siihen kohtaan, kun psykodraamasta yritettiin psykiatrien, psykologien ja psykoterapeuttien voimin saada hyväksytty psykoterapian muoto. Tuolloin oli esimerkiksi keskusteluissa esillä se haaste, että laillistetut terveydenhuollon ammattihenkilöt, siis vaikkapa lääkärit ja psykologit, ovat tehneet psykodraamaa ilman koulutusta, koska heillä on jo lähtökohtaisesti ”pätevyys” terapian tekemiseen.
Tämä oli vahingoittanut psykodraaman mainetta, sillä menetelmä on voimakas ja sen käyttö edellyttää kunnollista koulutusta. Ja tämä herätti pitkään psykodraamaa tehneiden keskuudessa ymmärrettävästi pettymystä ja myös epäluuloja niitä kohtaan, jotka eivät ole kouluttautuneet.
Jo noista ajoista lähtien, siis 20 vuotta sitten, aloin havainnoida ja kiinnostua eri koulukuntien välisistä jännitteistä ja ihmisten lojaliteeteista suhteessa omaan taustaansa.
Systeemiset dynamiikat epäluulojen taustalla
Perhekonstellaation opiskelu on sitten antanut lisää eväitä tunnistaa tähän ilmiöön liittyviä mekanismeja ja dynamiikkoja. Erityisesti salaiset lojaliteetit tulevat hyvin näkyväksi menetelmän avulla.
Salaiset lojaliteetit vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten tietyn koulukunnan kasvatit suhtautuvat toisen koulukunnan jäseniin. Suhtautumalla epäluuloisesti he ilmentävät rakkauttaan omia kouluttajiaan kohtaan – mikä on tietysti sama ilmiö, mikä tapahtuu perheissä, eli miten lapset ilmentävät salaista rakkauttaan vanhempiaan ja muita esivanhempiaan kohtaan suhtautumalla tietyllä tavalla nykyhetken ihmisiin. Usein tämä rakkauden ilmentäminen tapahtuu ilman, että ihminen itse sitä tunnistaa, ja toisinaan hän voi tietoisella tasolla väittää päinvastaista.
Hyrck kirjoittaa tähän liittyen:
”Poland (2009, 251) on lisäksi pohtinut, miksi tunnemme olomme epämukavaksi myös tuttujen kollegoiden seurassa. Hän päättelee sen johtuvan yliminän vaatimuksesta, että meidän tulisi olla kaikkivoipia. Tietoisella tasolla psykoterapeutin on helppo myöntää, ettei hän ole omnipotentti, mutta hän toimii kuitenkin ikään kuin hänen pitäisi olla. Hänellä saattaa olla tarve ymmärtää ja hallita maailmaa ja sen ilmiöitä jumalan tavoin. Jos hänen ylpeyttään loukataan, hän myös loukkaantuu herkästi. Hallinnan tarve saa hänet takertumaan oikeaksi määriteltyihin opinkappaleisiin ja hakemaan niistä suojaa. Kun hän keskustelee kollegansa kanssa, hän juuttuu helposti epäsymmetriseen potilas-psykoterapeutti asetelmaan ja asettuu toisen yläpuolelle luullen tietävänsä asiat paremmin. Samoin psykoanalyyttiset koulukunnat voivat esiintyä omnipotentteina uskomalla omien löytöjen kumoavan aikaisemmat tavat ymmärtää (Poland 2009, 254).”
Kun Hyrck puhuu kaikkivoipuudesta, hän ilmaiseen sen psykoanalyyttisen teorian ja määritteiden kautta. Perhekonstellaation tuomalla ymmärryksellä puhuisimme rakkaudesta vanhempiin, ja tarpeesta toimia tavalla, jonka ajattelee olevan sitä, mitä vanhempi toivoo, ja yksi lapsen lapsenomainen fantasia on, että hänen tulisi olla kaikkivoipa, jotta hänen vanhempansa olisivat tyytyväisiä. Taustalla on tietysti vanhempien kantamat tunnetaakat, jotka estävät heitä olemasta läsnä lapsilleen, koska he etsivät sisäisesti yhteyttä omiin vanhempiinsa.
Hyrck puhuu myös yliminän inhimillistymisestä, joka edesauttaa sekä psykoterapeutin kykyä auttaa potilasta että käydä aidompaa keskustelua yli koulukuntien. Tämä yliminän inhimillistyminen on, vaikka näitä sanoja ei ollenkaan käytetä, perhekonstellaation ytimessä, jossa ihminen työstää alitajuisia suhteitaan vanhempiinsa. Näiden alitajuisten suhteiden luonne, minun ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan, suoraan heijastaa ihmisen yliminän luonnetta.
Tähän kytken myös itsemyötätunnon, jonka harjoittaminen ja kehittäminen inhimillistää, toisin sanoen auttaa ihmistä sallimaan paremmin oman rajallisuutensa ja erheellisyytensä, ja siten vähentää projektioita suhteissa toisiin, kun sisäisiä osia ei tarvitse enää samassa mittakaavassa heijastaa itsen ulkopuolelle.
Mielestäni on kiehtovaa tunnistaa eri koulukuntien teorioiden ja oivallusten geneerisiä ytimiä, eli löytää yhteistä ymmärrystä ihmisestä. Ihminenhän on ihminen, eikä minkään koulukunnan muotin mukainen. Jokainen koulukunta katsoo ihmistä omasta näkökulmastaan – ja jokainen koulukunta katsoo lopulta samoja ilmiöitä, käyttäen erilaista kieltä, ja sisältäen osittaisia oivalluksia kokonaisuudesta.
Mikä koulukunta on oikea?
Tietysti kysymykseen on mahdotonta vastata muuten kuin että se, mikä ei vielä ole olemassa.
Ymmärryksemme kehittyy, jos olemme avoimia tutkimaan asioita ja altistumaan uusille näkemyksille.
Itse uskon, että perhekonstellaatio on menetelmä, jolla on paljon annettavaa tähän. Sen sijaan, että pelkästään puhuisimme ihmisten sisäisistä ilmiöistä, voimme tehdä kokemuksellisesti näkyväksi mikä ihmistä ohjaa. Se toisinaan jopa poistaa täysin tarpeen puhua, kun näkee ja kokee.
---
Lähteitä:
HS 18.8.2021: Kuka hyötyy psykoterapiasta? https://www.hs.fi/tiede/art-20...
van der Kolk, Bessel (2017). Jäljet kehossa. Viisas Elämä.
Lehtovuori, Pirjo (2018). Väitöskirja: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa – ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunta, psykologia, Jyväskylän yliopisto.
Hyrck, Riitta (2018). Psykoterapia-lehti, 37(4): "Psykoterapeutin yliminä ja hänen asenteensa potilaisiin ja kollegoihin".
Poland, Warren S. (2009). Problems of collegial learning in psychoanalysis: narcissism and curiosity. International Journal of Psychoanalysis, 90(2), 249–262.
Roman, Jani (2016). Systeeminen konstellaatio. Dialogi-instituutti.
Sedlak, Vic (2016). The psychoanalyst’s normal and pathological superegos. International Journal of Psychoanalysis, 97(6), 1499–1520
Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/...
---
Jos olet kiinnostunut perhekonstellaatiosta, niin lue alkavasta koulutuksesta. Tai jos olet kiinnostunut vaikkapa vain keskustelemaan yleisesti inhimillisistä psykologisista tai filosofisistakin ilmiöstä, ja eri koulukuntien näkemyksistä ja yhteisen ymmärryksen luomisesta, niin ota yhteyttä!
---
Jani Roman
Olen tekniikan tohtori, väitellyt työpsykologiasta aiheena dialogi organisaatiokulttuurin kehittämisen menetelmänä. Olen tehnyt psykodraamaa vuodesta 1994 ja osallistunut seitsemän vuotta psykodraamaohjaajakoulutukseen, joka on terapeuttikoulutus. Samaan koulutukseen osallistui kolmen ensimmäisen vuoden ajan tunnettu psykiatri ja psykoterapeutti, joka totesi, että psykodraamakoulutus on vaativampi kuin hänen psykoterapeuttikoulutuksensa. Tuo lausahdus sai minut näkemään asioita uudessa valossa.
Perhekonstellaatiota olen tehnyt vuodesta 2002 ja kouluttautunut siihen mm. menetelmän kehittäjän, psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Bert Hellingerin (1925-2019) luona Itävallassa.
Olen myös kokeneimpia yhteisen kulttuurin rakentajia fuusioissa Suomessa. Ja olen dialogisuuden, systeemisen konstellaation ja mindfulnessin pioneereja Suomessa.